3 – Kaivon paikkaa etsimässä

Vesi on eräs niistä asioista, joita olemme taipuvaisia pitämään itsestäänselvinä — paitsi silloin, kun meillä ei ole sitä.

Vaimoni ja minä olimme ostaneet talon noin kahden hehtaarin maapalalla Atlantan pohjoispuolelta, Georgiasta. Naapuri oli rakentanut talomme ja hän oli järjestänyt siihen vesihuollon juoksuttamalla veden putkea pitkin lähteestä, joka sijaitsi hänen tilansa puolella. Me sovimme maksavamme vedestä kuukausivuokraa hänelle. Kun kaupat oli tehty ja olimme muuttaneet taloon, viranomaiset ilmoittivat meille, että meidän täytyi porata oma kaivo. Meitä huolestutti, ylittäisivätkö kaivon kustannukset jo ennestään tiukalle vedetyn budjettimme. Soitimme kaivonporausyhtiöön.

Kun yhtiön edustaja tuli meille keskustelemaan projektista, hän kertoi meille, että porauskustannus olisi 15,00€/m. Kysyin edustajalta tiesikö hän, kuinka syvä toisen naapurimme kaivo oli. Hänen vastauksensa oli: “Noin 90 metriä.”. Meillä oli hädin tuskin varaa siihen 1 350€ summaan, jonka tämänsyvyinen kaivo maksaisi. Olin jostain lukenut, että veden virtausnopeuden kotitaloutta kohti on oltava vähintään 15 litraa minuutissa, joten arvelin, että hän joutuisi ehkä poraamaan vielä syvemmälle kuin naapurissa. Kaivonporaaja nauroi ja sanoi, että olisin onnekas, jos saisin 11,5 litraa minuutissa porasipa hän miten syvälle hyvänsä. Sitäpaitsi, hän lisäsi, alueella on paljon graniittia ja vedessä on paljon kalsiumia. Meidän tulisi varautua asentamaan vedenpehmennyslaitteisto pumpun ja tankin lisäksi, jotka jokainen kaivo vaatii. Vielä yksi asia. Meidän tuli kertoa hänelle täsmällinen porauspaikka. Jos hän ei löytäisi vettä, se olisi meidän ongelmamme. Mielialani laski. Miten minun, jolla ei ollut minkäänlaista geologista koulutusta, voitiin odottaa tietävän, miten löytää todennäköinen vesilähde? Olisiko meidän pakko muuttaa pois korkeiden kustannusten takia? Olimme ajatelleet, että Jumala oli järjestänyt tämän paikan meille. Olimmeko olleet väärässä? Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa.Meidän tulisi siis määritellä, mihin kaivo tulisi tehdä.

Tiesimme, että talon toinen pääty ei tullut kysymykseen, koska siellä oli lokakaivo imeytyskenttineen. Mikään kaivo ei saisi olla 15 m lähempänä sitä. Siispä jäljelle jäi talon toinen pääty, jossa talomme takaovi sijaitsi. Kun tarkastelin sitä aluetta, huomasin maanpinnan laskevan takaovelta kohti vasemmalla kulkevaa tietä. Oikealla sijaitsi mäki, joka nousi vähän yli metrin jatkuen koko talon leveydeltä. Loogisesti ajatellen näytti siltä, että lyhin etäisyys veteen olisi vasemmalla sijaitsevalla matalalla alueella, mutta tämä oli tilanne maanpinnan yläpuolelta tarkastellen. Mitähän maalajia pinnan alla oli, ja miltä vesisuonet näyttäisivät pinnan alla? Meillä ei ollut aavistustakaan.

Puhuin vaimoni kanssa. “Raamattu sanoo, että kun otamme Jeesuksen vastaan Herraksemme, meidät otetaan pojiksi Jumalan perheeseen.” Hän oli samaa mieltä. “Hyvä. Minä olen isä. Jos poikani täytyisi porata löytääkseen vettä ja minä tietäisin, mistä hänen tulisi kaivaa osuakseen veteen, millainen isä olisin, jos kieltäytyisin kertomasta hänelle?” Tiesin, että Taivaallinen Isäni tietää, missä kaikki maapallon vesi on, koska hän loi sen ja muodosti vesialueet. Hän on paljon rakastavampi kuin minä ikinä voisin toivoa olevani. Siksi oli kohtuullista odottaa, että voisin kysyä Häneltä porauspaikkaa ja odottaa saavani vastauksen. Rukoilimme yhdessä, että Hän kertoisi meille.

Mutta missä muodossa vastaus tulisi? Voisimmeko odottaa näkevämme näyn, jossa enkeli osoittaisi maata mahtavalla miekallaan näyttääkseen oikean paikan? Mahdollista, mutta ei todennäköistä. Kuulisimmeko ukkosenkaltaisen äänen, joka sanoisi: “Poraa tästä!” Ei. En uskonut käyvän niin. Osoittaisiko jättiläissormi Taivaasta kohti oikeaa paikkaa? Jälleen epätodennäköistä. Eräs niistä asioista, jotka olen Jumalasta oppinut, on että Hän on älykäs. Jos Hän haluaa kommunikoida, Hän voi tehdä niin ja Hän tekee niin. Mutta minä en voi kertoa Hänelle, kuinka Hänen tulisi se tehdä. Niinpä sitten seisoin takaovella vasara toisessa kädessä ja kaivonkatsojan merkkipaalu toisessa, epävarmana siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Annoin katseeni vaeltaa tontin toiselta laidalta toiselle, tieltä kohti mäkeä. Kun katselin edellämainittua matalaa aluetta vasemmalla, jokin liikahti näkökenttäni oikeassa reunassa. Käänsin katseeni siihen suuntaan, mutta siellä ei näkynyt mitään — vain pieni kohouma noin kolmenkymmenen sentin korkeudella mäen juurelta, mutta ei mitään liikettä. Katseeni vaelsi takaisin vasemmalle. Taas liikettä samassa paikassa kuin aiemminkin, mutta kun katsoin, siellä ei ollut mitään. Tämä toistui useita kertoja, kunnes minulla välähti, että tämä illuusio saattaisi olla Jumalan vastaus. Ainakin se oli epätavallinen ilmiö. Vaimoni oli samaa mieltä. Minä astelin kohouman luo, asetin merkkipaalun kärjen juuri siihen kohtaan ja löin paalun päähän pari napakkaa iskua vasarallani. Sitten kutsuimme kaivonporaajan paikalle.

On syytä huomata, että odotin Jumalan tekevän jotakin. Jos olisin ensin rukoillut, sitten hakenut kupillisen kahvia ja istuutunut sohvalle, saattaisin edelleen odottaa vastausta. Sen sijaan rukoilin, otin sitten vasarani ja merkkipaalun, ja olin valmiina toimimaan heti, kun Hän vastaisi rukoukseeni. Kun rukoilet, suosittelen lämpimästi sinuakin uskomaan, että rukoukseesi vastataan.

Jollet ole koskaan nähnyt kaivonporaustornia, voin kertoa, että se oli valtava laitteisto. Paitsi poraa, jolla saattoi porata satojen metrien syvyyteen, siinä oli kehys, joka varmistaisi, että porataan suoraan alaspäin. Lisäksi siinä oli laitteisto, jolla kaivon suojaputki asennettaisiin ja kaikkea sentapaista. Poraaja peruutti poraustorninsa paikkaan, jossa merkkipaaluni oli. Hän veti merkkipaalun ylös, paljastaen merkkipaalun tekemän nelikulmaisen reiän. Hän asetti poransa tarkalleen keskelle sitä reikää! Jos kaivo osoittautuisi kuivaksi, se ei johtuisi siitä, että hän oli porannut väärästä kohdasta.

Pora alkoi pyöriä. Se kaivautui syvemmälle, yhä syvemmälle. Viisi metriä, kymmenen metriä, viisitoista metriä. Rouskis! Pora pysähtyi. Olimme osuneet graniittiin. Poranterä vaihdettiin sellaiseen, joka oli suunniteltu kalliota varten ja poraus jatkui. Vielä puolitoista metriä kiinteän graniitin läpi, kunnes taas porattiin pehmeää maata. Pidättelin hengitystäni, kun pora kaivautui yhä syvemmälle. Kuinka syvälle jouduttaisiin menemään? Kolmekymmentä metriä, kolmekymmentäviisi, neljäkymmentä, neljäkymmentäviisi… Yhtäkkiä vesi suihkusi korkealle ilmaan, joka puolelle kaivon ympärille! Sen on täytynyt suihkuta kuusi metriä tai enemmänkin maanpinnan yläpuolelle. Se kasteli koko talon kuin rankkasade. Vaimoni ja minä juoksimme pois tieltä, kiljahdellen riemusta!

Poraaja osasi hommansa. Hän sulki kaivon suun, asensi pumpun, sitten painesäiliön ja teki valmiiksi kaiken, mitä asennus vaati. Sitten hän teki muutamia testejä. Kun hän oli valmis, hän näytti siltä, kuin olisi pudonnut järveen. Hän oli läpimärkä. Mutta hän virnisti leveästi, korvasta korvaan. Hän tiedotti meille, että meillä oli kaivo, jonka virtaama oli 65 litraa minuutissa! Voisimme kastella koko kahden hehtaarin alamme, jos tarvetta ilmenisi, ja voisimme toimittaa vettä naapureillekin. Kaivonporaaja yritti vakavoitua ja kehotti meitä olemaan yrittämättä kaivon pumppaamista tyhjäksi hänen pumpullaan. Polttaisimme pumpun pilalle ja kaivo olisi silti täynnä vettä. Kaiken lisäksi, emme tarvitsisi vedenpehmennintä, koska vedessämme ei ollut kalsiumia. Se oli makeinta vettä koko lähiseudulla. Poraaja oli niin ylpeä itsestään! Hän käyttäytyi kuin vastasyntyneen isä. Olisi voinut luulla, että hän oli asettanut veden siihen paikkaan. Minä en piitannut. Minä tiesin, Kuka oli.

Mistä kaikki tämä vesi oikein tuli? Naapurin lähde, meidän alkuperäinen vesilähteemme, oli jatkanut virtaamistaan vuonna 1925, jolloin koko seutu oli kärsinyt vakavasta kuivuudesta ja monet kaivot olivat kuivuneet. Esiintyi epäilyjä, että sitä syötti maanalainen virta, jossa oli paljon painetta. Meidän oli täytynyt osua tuohon virtaan.

Joku sanoi kerran, että on asioita, jotka Jumala on valmis tekemään hyväksemme, jos pyydämme, mutta joita Hän ei tee, jollemme pyydä. Isä tiesi, missä vesi oli. Me pyysimme Häntä kertomaan meille. Vaatii jossain määrin uskoa, jotta uskoisi Hänen tehneen niin. Vaatii paljon enemmän uskoa, jotta voisi uskoa, että osuimme poraamaan juuri oikeaan paikkaan aivan sattumalta, mielettömästä onnenpotkusta. Meidän valintamme oli uskoa, että Taivaallinen Isämme tarjosi veden, jota tarvitsimme.

Haluaisin vielä huomauttaa, että Jumala on kuin isoäitini (ikään kuin isoäitini olisi järjestyksessä ensin). Isoäitini oli valmis tekemään mitä tahansa perheensä hyväksi, mutta kun hän teki, hän halusi, että häntä kiitetään. Vaimoni ja minä painoimme päämme ja kiitimme Herraa vedestä. Kerron tämän tarinan sinulle ikään kuin toisena tapana kiittää Häntä. Mitä Hän teki minun ja vaimoni hyväksi, Hän voi tehdä myös sinun hyväksesi.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *