6 – Hän virvoittaa minun sieluni

Tämä otsikko on Psalmista 23 ja se kuvastaa sitä, miten valtava tämän tarinan merkitys minulle on. Nykyaikaisemmalla kielellä saatettaisiin sanoa: “Hän antoi minulle elämäni takaisin.” Tämä ei ole kertomus epätodennäköisistä tapahtumista, vaan paremminkin kertomus sarjasta tapahtumia, jotka yhdessä ovat liian epätodennäköisiä sattumalta tapahtuneiksi — ne ovat uskottavia vain Kaitselmuksen Kädestä tulleina.

Vaimoni oli sairastunut syöpään ja kuollut. Meillä oli ihana avioliitto, mutta nyt minulla oli jäljellä vain muistot. Surin syvästi seitsemän vuotta, sen jälkeen olin hädin tuskin olemassa muutaman vuoden. Sitten avioiduin uudelleen.

Tämä avioliitto osoittautui samassa määrin huonoksi kuin edellinen oli ollut onnistunut. Yritin olla hyvä aviomies, mutten ollut riittävän hyvä. Vuonna 1999 tapahtuneen niinsanotun dot-com-romahduksen jälkeen seurasi pari vuotta, joiden aikana en saanut yhtään merkittävää sopimusta tietokonealan yritykselleni. Tämä vaimo otti lopulta avioeron minusta. Hän piti suurimman osan henkilökohtaisista tavaroistani (kaiken, mikä ei mahtunut autooni). Minusta oli vastenmielistä ajatella, että taistelisin häntä vastaan. Sitäpaitsi, minulla ei ollut rahaa asianajajaan. Hän sai avioeron jälkeisessä osituksessa perheen varat ja jätti minulle velat. Palasin Kalifornian pohjoisosaan, jossa olin asunut nuoruudessani ja jossa yhä asui sukulaisiani.

Elin valtiolta saamani pienen eläkkeen varassa. Vuokrasin huoneen erään lesken talosta. Kaikki, mitä arvostin elämässä, oli taaksejäänyttä. Yritin olla aktiivinen kirkossani, mutta en löytänyt sieltä merkitystä elämääni. Minulla ei ollut mitään odotettavaa enää tässä elämässä. Rukoilin, että voisin päästä iäiseen kotiini. Sitä odotellessa päätin kuitenkin tehdä parhaani auttaakseni niitä, jotka tielleni osuisivat, siten kuin parhaiten taisin.

Kirjoitin tietokoneohjelman, jota toivoin voivani käyttää eräässä projektissa. Uskoin, että muutkin voisivat hyödyntää tätä työni tulosta omissa projekteissaan, joten lähetin sen eräälle “avoimen lähdekoodin” (n.s. open source) nettisivustolle, jossa ohjelmoijat auttavat toisiaan jakamalla toistensa käyttöön tietokoneohjelmistoja, joita ovat kirjoittaneet.

Alle viikon kuluttua ohjelmani julkistamisen jälkeen sain sähköpostia eräältä Pirjo Posiolta, joka asui maaseudulla Suomessa. Hän kiitti minua lahjoituksestani, sillä hän tarvitsi omaan ohjelmistoonsa toimintoja, jotka minun ohjelmistoni osasi tehdä. Hän myös ehdotti tapoja, joilla voisin tehdä ohjelmistoni paremmaksi. Sen lisäksi hän kertoi minulle ikänsä ja sukupuolensa.

Ohjelmointiala on miehinen ala. Avoimen lähdekoodin parissa toimivat ovat yleensä nuorehkoja. En olisi tiennyt hänen nimensä perusteella, kumpaa sukupuolta hän on, ja olisin tehnyt väärän oletuksen. Luulen, että hän halusi säästää minut siltä hämmentävältä tilanteelta, johon olisin joutunut kutsuttuani häntä nimellä “Mr. Posio” (herra Posio).

Pitkän ja ammatillisesti menestyksekkään urani jälkeen minulla oli taipumusta olla melkoisen tyytyväinen siihen, mitä olin saanut aikaan. Tämän ohjelmakoodin kohdalla olin turvautunut pariin oikotiehen, mutta se oli silti hyvin käyttökelpoinen. Nyt siis tämä keski-ikäinen nainen tuli kertomaan minulle, että pienet muutokset tekisivät lahjoittamani koodin paremmaksi. Ongelma oli, että hän oli oikeassa. Eikä minulla sitä paitsi ollut parempaakaan tekemistä kuin parantaa koodiani. Niinpä siis nielin ylpeyteni ja ryhdyin lisäämään hänen ehdottamiaan asioita ohjelmistooni.

Kun tein muutoksia ohjelmistooni, jatkoimme sähköpostien kirjoittamista toisillemme. Tiesin, ettei hän yrittänyt valloittaa sydäntäni, sillä hänen täytyi tietää, ettei miehen itsetunnon päälle astuminen ole hyvä tapa yrittää herättää miehen kiinnostusta. Tässä elämäni vaiheessa en ollut kiinnostunut uudesta suhteesta, varsinkaan ulkomaalaisen naisen kanssa, joka eli kodistani 8 367 kilometrin päässä olevassa maassa. Olin asunut ja matkustellut paljonkin eri puolilla Yhdysvaltoja, mutta olin poistunut Yhdysvalloista vain lyhyelle vierailulle Meksikoon ja Kanadaan. Minulla ei ollut halua vierailla Euroopassa yksin, eikä rahaakaan tehdä niin, vaikka olisin halunnutkin. Kaikki mitä tiesin Suomesta oli, että siellä oli luultavasti kylmä, koska se oli niin pohjoisessa. Olin myös kuullut termin “Helsinki Accords”1, mutta en tiennyt asiasta enempää. Pirjo oli niin kaukana, että katsoin “turvalliseksi” olla avoin ja rehellinen hänen kanssaan. Sitäpaitsi, hän oli kaksitoista vuotta nuorempi kuin minä. Eräs toinen nainen, Pirjoa vanhempi, oli viimeisen vuoden kuluessa tuominnut minut liian vanhaksi hänelle. Minulla ei ollut aikomustakaan asettua alttiiksi riskille, että joutuisin lähempiin tekemisiin jonkun sellaisen kanssa, joka minun ymmärtääkseni eli mursun ja poron lihalla.

Pirjo mainitsi minulle, että suomalaiset miehet eivät osaa puhua juuri muusta kuin “Mitä telkkarista tulee?” ja “Mitä syödään?” Niinpä tietysti, kaipa heillä televisiot. Minä olen aina ollut puhelias. Jos hän halusi keskustella, minä saatoin auttaa häntä tässä asiassa. Minun täytyi kylläkin laajentaa hänen näkökulmaansa. Kerroin hänelle, että hänen havaintonsa suomalaisista miehistä oli tosiasiassa totta useimpien miesten kohdalla, ei pelkästään hänen maanmiestensä. Kun lähettelimme sähköpostia toisillemme, minusta näytti oudolta, että tunsimme niin samalla tavoin niin monista erilaisista asioista. Tämä oli odottamatonta, sillä meillä oli erilaiset kulttuurit, eri maat, eri äidinkielet, erilaiset uskonnolliset taustat, ja ties mitä muuta erilaista. Vaikkakin oli totta, että olimme molemmat sinkkuja ja olimme molemmat ohjelmistoalan yrittäjiä, nämä asiat eivät riittäneet perusteeksi siihen, että tunsimme olevamme niin samanlaisia. Miksi meillä oli niin samanlaiset asenteet niin monia asioita kohtaan? Aloin tuntea vetoa häntä kohtaan, mutta ajatus, että oikeasti asettuisimme yhteen joko hänen maassaan tai minun, tuntui liian kaukaa haetulta. Sitäpaitsi, en halunnut asettua alttiiksi uuden suhteen riskeille. Seurustelun aloittaminen Pirjon kanssa vaatisi sitoutumista, ja se pelotti minua. Yritin häivyttää ajatuksen mielestäni, mutta se ei suostunut häipymään.Vain parin viikon jälkeen hän mainitsi jotain tunteista, mikä sai minut ajattelemaan, että hän saattaisi olla minusta kiinnostunut.

Oli yksi asia, joka todella huolestutti minua hänen sanomisissaan. Olen aina puhunut avoimesti suhteestani Jumalaan. En usko, että minulla voisi olla suhde, johon en voisi tuoda tätä osaa itsestäni. Pirjo sanoi, että suomalaiset eivät puhu uskonnostaan ja pyysi minua hyväksymään hänet sellaisena kuin hän oli. Hyvä on, niin kauan kuin oltaisiin “vain ystäviä”, se ei haittaisi. Kysyin häneltä, voisinko minä silti puhua uskostani. Hän vahvisti, että tämä käy. Ongelmaksi muodostui, että tunteemme ja sanamme etenivät “vain ystäviä”-vaiheesta niin äärettömän nopeasti, että minä tunsin olevani paniikissa ja halusin lisätä tunnetason etäisyyttä välillemme. En halunnut loukata häntä, mutta pelkäsin, mitä seurauksia liian kiinteästä yhteydestä hänen kanssaan voisi olla. Rukoilin pyytäen Jumalalta, että Hän auttaisi painamaan jarrua tälle suhteelle.

Minulle tuli tunne, että Herra ei tiennyt eroa jarrupolkimen ja kaasupolkimen välillä, sillä Pirjo ja minä tulimme yhä läheisimmiksi, entistäkin nopeammin. Miten tämä on mahdollista, ottaen huomioon, että olimme nähneet vain pari valokuvaa toisistamme emmekä olleet kuulleet toistemme puheääntä! Koska meillä oli runsaasti kerrottavaa toisillemme, puhelimen käyttö olisi ylittänyt moninkertaisesti meidän kummankin budjetit. Sitä paitsi, hänen aikavyöhykkeensä oli kymmenen tuntia edellä minun aikaani. Kun minun kelloni oli 19:30, hänellä se oli 5:30. Hän soitti ensimmäisen puhelunsa minulle matkapuhelimestaan. Myrsky oli kaatanut paljon puita ja katkonut oksia vieden mennessään paljon puhelinlinjoja, mukaanlukien hänen Internet-yhteytensä. Palvelu saattoi olla keskeytyksissä jopa viikon tai kaksi. Hän ei halunnut minun ajattelevan, että hän oli yhtäkkiä vain kadonnut ulottuviltani. Kun kuulin hänen äänensä, mieleni löi pelkkää tyhjää. Olen iloinen, että olin yksin. Minun on naurettava itselleni. Siinä minä olin, 64 vuotta vanhana, ja käyttäydyin kuin ujo teini-ikäinen. Hän ei ollut yhtään “hallitumpi” kuin minä. Hetken änkytettyämme suljimme puhelimen.

Eräät hyväätarkoittavat ystäväni Kaliforniassa, joille olin kertonut Pirjosta, neuvoivat minua, että jos hän ei pystynyt puhumaan uskostaan, se merkitsi, ettei hänellä ollut sellaista. Niinpä minun olisi viisainta ajatella häntä ei-uskovaisena ja välttää joutumasta tekemisiin hänen kanssaan. Saatoin ymmärtää, mihin he pohjasivat ajatuksensa, sillä minut oli kasvatettu uskomaan, että ihminen rakensi suhteensa Jumalaan suorittamalla ensin vaiheen 1, sitten vaiheen 2, jne. ja että jokaisen tuli toimia täsmälleen samalla tavalla, tai tulos ei ollut pätevä. Olin kuitenkin tavannut useita ihmisiä, joiden uskoa minä en voinut kieltää, vaikka he olivat tulleet Jumalan yhteyteen tavoilla, jotka eivät sopineet kaavaan. Minun täytyi saada tietää, että Pirjolla oli todellinen yhteys Jumalan kanssa, että hän oli todella sisareni Kristuksessa, muutoin en voinut sallia itseni olla romanttisesti kiinnostunut hänestä.

Kerran Pirjo sanoi sähköpostissaan, että sanani olivat “herättäneet” hänen uskonsa. Pirjo ei puhunut uskostaan, vaikka hän todellisuudessa eli sen periaatteiden mukaisesti. Me kirjoitimme toisillemme melkein joka päivä, ja kerroimme asioita, joita emme olisi koskaan kertoneet, jos olisimme asuneet lähellä toisiamme. Kuten niin monia ihmisiä, myös Pirjoa olivat loukanneet eräät ihmiset, joista hän oli riippuvainen, ja silti saatoin aistia, ettei hän kantanut lainkaan “henkistä painolastia”. Hänen sanoissaan ei ollut katkeruutta, jota voisi odottaa tällaiselta keski-ikäiseltä naiselta, vaan ne olivat tuoreita ja suloisia kuin nuorella naisella, jota on aina rakastettu. Hän oli antanut anteeksi kaikille näille ihmisille! Vaikkei hän ollut ahkera Raamatunlukija, joka pystyisi lainaamaan Herramme varoitusta “Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi; mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne.”2 Eihän hänellä edes ollut King James-versiota Raamatusta!3 Tämä oli virkistävä kontrasti joihinkin tuntemiini kristittyihin, jotka puhuivat uskostaan, mutta eivät eläneet sen oppien mukaan. Pirjo on Suomen Evankelisluterilaisen kirkon jäsen. Useimmat suomalaiset ovat. Mutta hän ei ole juurikaan käynyt kirkossa. Koska olin amerikkalainen ja asuin siten maassa, jossa ei ole kansallista kirkkoa, minusta tämä tuntui oudolta. Tulin vähitellen tietoiseksi, että Pyhä Henki oli tehnyt mahtavaa työtä Pirjon elämässä.

Parin kuukauden kuluttua tutustumisestamme olisimme halunneet vierailla toistemme luona, jotta olisimme voineet paremmin tutustua, mutta meillä ei yksinkertaisesti ollut rahaa toteuttaa tätä. Meidän piti siis toisiamme näkemättä päättää joko jättää tunteemme huomiotta ja tyytyä kirjeenvaihtotoveruuteen tai sitten sitoutua syvempään suhteeseen. Suhteemme katkaisu ei kerta kaikkiaan ollut edes harkinnassa. Keskustelumme kääntyivät sitten suuntaan “entä jos” toinen meistä muuttaisi toisen maahan. Meillä oli keskinäinen ymmärtämys, että tämä merkitsisi avioliittoa henkilön kanssa, jota emme olleet koskaan nähneet, jonka elämäntapaa emme olleet tarkkailleet emmekä voineet tarkkailla. Loogisesti asiaa tarkastellen, tämä tuntui varsin pelottavalta! Oli melko ilmeistä, että Pirjon ei tulisi muuttaa, koska hänellä oli kiinteistö- ja yritysintressejä ja lapsetkin asuivat vielä kotona. Minulla ei ollut tällaisia rajoitteita, joten aloimme keskustella minun muuttamisestani. Halusin todella löytää syitä, joiden vuoksi minun ei tulisi muuttaa, mutta tämä veto tuotti vesiperän. Palaset sopivat kohdalleen aivan liian hyvin. Pyysin Herraa rukouksessa näyttämään, miksi minun ei tulisi lähteä, miksi minun ei tulisi avioitua hänen kanssaan, mutta en saanut vastausta. Kun puhuimme Suomeen muutostani, sisällytimme suunnitelmaan ajatuksen, että avioituisimme, kun saapuisin, vaikkakaan en ollut virallisesti vielä kosinut häntä. Tiesimme, että rakastimme toisiamme, mutta emme olleet “rakastuneita”. On otettava huomioon, ettemme olleet koskaan nähneet toisiamme emmekä kokeneet toistemme läheisyyttä. Kaikki mitä meillä oli, oli sanoja. Epäilin vahvasti, että Taivaallinen Isämme oli tehnyt meidät toisillemme sopiviksi ja oli nyt tuomassa meitä yhteen. Pirjo ja minä “etenimme” sähköpostista lyhytviesteihin (chattiin), mutta emme voineet käyttää palveluita, joissa ihmiset voivat puhua Internetin avulla, koska minulla ei ollut mahdollisuutta saada nopeaa Internet-yhteyttä asuinpaikkakunnallani.

Etsin netistä Yhdysvalloissa olevia Suomi-Amerikka-seuroja4. Tunsin tarvetta oppia enemmän Suomesta, jos mahdollista. Seuroja löytyi vain vähän, mutta yksi niistä oli alle 10 kilometrin päässä asuinpaikastani. Saattoiko tämä olla sattuma? Suomi-klubi (The Finn Club) antoi minulle mahdollisuuden tavata ihmisiä, jotka olivat tulleet Suomesta. Maistoin siellä ensimmäisen kerran suomalaista ruokaa ja kuulin ensimmäiset suomalaiset laulut. Pirjo oli opettanut minulle joitain suomen kielen sanoja, mutta en ollut päässyt kuulemaan, miten ne tulee lausua, ennen kuin saatoin kysyä Suomi-klubin jäseniltä. Oli kuitenkin eräs asia, jonka halusin oppia, mutta jota en voinut kysyä Pirjolta. Minna Suomi-klubilta opetti sen minulle.

Suunnittelin matkani siten, että saapuisin Suomeen tammikuun 12, 2006. Minun piti tehdä kaikenlaista, mitä toiseen maahan matkaavat tapaavat tehdä, kuten hankkia passi. Avioeroni jälkeen omistin hyvin vähän tavaroita, mutta niissäkin vähissä oli liikaa lähetettäväksi Suomeen. Koska suunnittelin muuttavani maahan pysyvästi, minun oli päätettävä, mitä halusin todella säilyttää. Lahjoitin joitain tavaroita pois ja pakkasin loput. Kaikki tuli valmiiksi ilman ongelmia. Odotin, että oloni olisi hieman levoton, mutta ei se ollut. Minulla oli tunne, että Taivaallinen Isäni oli ohjaimissa eikä minun tarvinnut kuin totella Häntä.

Kun saavuin Helsinki-Vantaan lentoasemalle, Pirjo ja minä tunnistimme toisemme välittömästi. Olemme kiitollisia, että hänen tyttärellään Merjalla oli puhelin, jonka kameralla sai hyvälaatuisia kuvia, joten ne arvokkaat hetket ovat taltioituina. Pirjon poika Jukka vei sisarensa Merjan kanssa matkalaukkuni heidän autoonsa. Pyysin Pirjoa etsimään paikan, jossa voisi istua. Hän arveli minun tarvitsevan lepoa. Kun löysimme tuolin, pyysin häntä istumaan. Polvistuin hänen viereensä ja kysyin kysymyksen, jonka olin oppinut suomalaiselta Minnalta Kaliforniassa: “Pirjo, kultaseni. Tuletko vaimokseni?” Tiesin, että naiset haluavat, että muodollinen kosinta esitetään, joten esitin sen ensimmäisellä mahdollisella hetkellä. Sain vastauksen, jota odotin ja toivoin: “Kyllä.”

Kun saavuin ensimmäisen kerran Pirjon kotiin, tunsin sen taloksi, jonka olisin halunnut, jos olisimme yhdessä olleet etsimässä taloa. Meidät vihittiin ensin maistraatissa, koska tämä teki helpommaksi minun saada lupa jäädä maahan pidemmäksi aikaa kuin 90 päiväksi. Sitten, kuukautta myöhemmin, meillä oli kirkollinen seremonia kirkossa, jossa Pirjo oli konfirmoitu. Tämä kirkko oli rakennettu ennen kuin Kolumbus löysi Amerikan.

Tätä kirjoitettaessa olen ollut Suomessa vuoden.

Kun ajattelen tätä suurta muutosta elämässäni, olen toisinaan ajatellut, että tulin Suomeen siitä osasta Kaliforniaa, josta löydettiin kultaa vuonna 1849, ja alkoi Amerikan historiassa niin kuuluisa kultakuume. Itse en löytänyt Kaliforniasta kultaa, mutta löysin kyllä Suomesta. Pirjo on kultani, sillä suomeksi sekä sanat “gold” että “sweetheart” voidaan kääntää sanalla “kulta”!

Olen ihmetellyt ihmettelemästä päästyänikin, miten täydellisen yhteensopivia Pirjo ja minä olemme. Kun ihmiset avioituvat nuorina aikuisina, he ovat paljon joustavampia kuin me vanhemmat ihmiset. Yksi huolistani oli, että olen aika lailla tapoihini piintynyt. Mutta jopa pienissä ja merkityksettömissä elämän asioissa Pirjolla ja minulla on samat mieltymykset. Meidän ei ole tarvinnut sopeutua toisiimme. Me yksinkertaisesti vain sovimme toisillemme. Vaikka huomaamme tämän toistuvasti, pidän sitä edelleen mahtavana. Meillä on kyllä yksi suuremman luokan eroavaisuus — hän on nainen; minä olen mies. Kestämme tämän asian yhdessä.

Mikä tekee tästä tarinasta niin merkityksellisen minulle hengelliseltä kannalta on niiden asioiden lukumäärä, joiden täytyi tapahtua, jotta tämä avioliitto olisi ollut mahdollinen ja että se voisi toimia niin hyvin.

Paljon täytyi tapahtua ennen kuin edes kohtaamisemme olisi ollut mahdollinen. Jollemme molemmat olisi käyttäneet samaa ohjelmointikieltä, emme olisi tutustuneet. Kun suunnittelin opettelevani uuden ohjelmointikielen ennestään osaamieni lisäksi, PHP-kielen kouluttautumismahdollisuus osui kohdalleni. Muutin sen vuoksi suunnitelmaani, jonka mukaisesti olisin opiskellut erään toisen kielen. Kahta vuotta aiemmin Pirjo oli päättänyt opiskella uuden ohjelmointikielen ja hän sattui valitsemaan PHP-kielen. Hänen täytyi opiskella se tee-se-itse-menetelmällä, yrityksen ja erehdyksen kautta. Eräs hänen oppimisvälineistään oli nettisivusto nimeltään “PHP Classes”. Hän vietti paljon aikaansa sillä sivustolla, lataamalla sieltä koneeseensa tiettyjä toimintoja sisältäviä ilmaisohjelmistoja ja tutkimalla niitä. Vuoden kuluttua siitä, kun hän alkoi vierailla tällä sivustolla, minä lähetin oman ohjelmistoni sinne. En edes muista, miten löysin kyseisen sivuston. En ollut etsimässä vaimoa itselleni. Halusin vain antaa vuorostani hieman takaisin vapaan ohjelmakoodin yhteisölle (, jolta olin saanut niin paljon). Pirjo ei ollut etsimässä aviomiestä. Hän oli etsimässä ohjelmistoja, joista voisi oppia, ja joista voisi ehkä käyttää palasia hänen omissa projekteissaan. Monet ihmiset latasivat ohjelmistoni koneilleen. Pirjo oli ainoa, joka katsoi tarpeelliseksi kirjoittaa ja sanoa: “Kiitos.” Uskomme molemmat vahvasti, että Herramme tönäisi meidät kohti juuri sitä nettisivustoa.

Olen aikuisiässäni asunut eri puolilla Yhdysvaltoja. Amerikassa ei ole vain yhtä kulttuuria, kuten niin monissa muissa maissa. Eri paikoissa ihmisillä on erilaiset olettamukset ja voimassa on erilaiset lait. Tiesin, että voisin sopeutua Suomesta löytämiini erilaisiin asioihin, kuten heidän ruokiinsa, heidän metrijärjestelmäänsä ja niin edelleen. Tärkeä kysymys kuuluu, miten kaksi eri maista ja eri kulttuureista tulevaa ihmistä, eri kielineen ja erilaisine historioineen, voi lopulta olla niin kovin samanlaisia. Mikä on todennäköisyys, että kaksi niin samanlaista ihmistä voisivat edes löytää toisensa, jos he ovat kotoisin 8 500 kilometrin päässä toisistaan sijaitsevista paikoista, kuten Sacramenton suurkaupunki Kaliforniassa ja pieni Ryttylän kylä Suomessa. Olisimmeko voineet löytää toisemme, vaikka olisimme etsineet?

Jäljellä oli vielä niin monia asioita, joita emme voineet tietää toisistamme, koska meillä ei ollut tilaisuutta olla toistemme seurassa, ennen kuin sitouduimme toisiimme, että monet saattaisivat sanoa meidän ottavan valtavan riskin. Meistä kumpikaan ei tuntenut ottavansa riskiä, meillä oli vain rauhallinen luottamus siihen, että rakastava Taivaallinen Isämme valmisteli meidät toisillemme, toi meidät sitten yhteen, jotta voisimme palvella Häntä ja yhdessä todistaa Hänen rakkaudestaan.

Viimeisen vuoden aikana meillä on ollut jännittävä, elämää sykkivä avioliitto, jonkalaisen mikä tahansa pari niin mielellään haluaisi. Pirjo ja minä emme järjestäneet kohtaamistamme. Me emme tehneet niin monia olosuhteita sopiviksi niin, että voisimme päästä toistemme puolisoiksi. Meidän ei ole tarvinnut taistella, että tämä avioliitto “toimisi”. Se vain toimii. Tämän avioliiton suunnitteli Eräs, joka rakastaa meitä molempia. Kyllä, Hän virvoitti minun sieluni.

1) Helsingissä v. 1975 pidetystä ETYK-kokouksesta englanninkielellä käytetty nimi (suom. huom.)
2) Matteuksen evankeliumi 6:14-15
3) King James Version of the Bible vuodelta 1611 on englanninkielisellä alueella yhä suosituin Raamatun versio.
4) Finnish-American society

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *